Lettuja!!

Meillä oli lettukestit!

Vieraaksemme saimme pojun kummisedän puoliskonsa kera. Koitin pääsiäisen kunniaksi laittaa vähän väriä pöytään. En osaa pitää pöytäliinoja, eikä minulla juuri ole mitään kivaa pöytäkoristettakaan. Onneksi sain omalta äidiltäni alkavan kevään kunniaksi kuvassa näkyvät liinan ja kynttilän!
Toisaalta ruokapöytämme on niin pieni, ettei siihen taida mitään ihmeellisyyksiä mahtuakkaan tarjoiluastioiden lisäksi. Mutta en usko että meidän kannattaisi hankkia isompaa pöytää, pärjäämme hyvin kolmisteen tällä nykyiselläkin.

Pojulle ei letut maistunu, ei näemmä ymmärrä makean päälle. Vaikka se on itseasiassa vain hyvä asia, toinen ei osaa vielä edes kaivata makeaa.
Muiden herkutellessa lettuja, poju söi maissinaksuja. Ostimme mielenkiinnon vuoksi vaniljalla maustettuja naksuja, poju tykkää niistä tosi paljon.

Ikiliikkuja löytää aina parhaat paikat..

Virvon varvon..

 Kun olin lapsi, pidin kovasti virpomisesta! Ensin etsimme kaikkein haaraisimmat ja kissaisimmat oksat, sitten kulutimme monta pakettia höyheniä, silkkipaperia ja lahjanarua, teimme kukkasia, rusetteja ja paperihaitareita eri värisistä papereista. Jokaiseen oksaan laitoimme monen monta koristetta ja kaikki valmiit virpomisvitsat oli värikkäitä ja koristeiden peitossa.
Pukeutumiseen saimme apua äidiltä, olimme lähes aina noitia, mekkoinemme, huiveinemme, maalattuine pisaminemme ja punaposkinemme. Meillä oli luudat ja noitien kahvipannut, joihin keräsimme virpomisesta saadut palkat. 

 Nykyään odotan innolla palmusunnuntaita ja virpojia! Päivä tuo minulle hyviä muistoja mieleen! Mutta ne tämän päivän virpojat... Huhhuh! Ensimmäisenä ovikelloamme soittaa kaksi tyttöä, molemmilla on normaalit ulkovaatteet päällä ja naamaan mustalla piirretyt viikset (kolme viiksikarvaa molemmilla poskilla). Vanhemmalla tytöllä on päässään valkoinen karvahattu, josta minun olisi pitänyt tulkita että "mä oon pupu! Mulla on nää korvatki!" Nuoremmalla tytöllä ei ole mitään, mistä voisin päätellä hänen roolihahmonsa. "Toi on kissa!" valistaa vanhempi tyttö. Nuorempi siihen "mulla on toi kissanaamari", osoittaa karkkikorissa olevaa naamaria. Utelen miksei se ole päässä tai vaikka otsalla, saan kainon päänpudistuksen ja "se hiertää tosta silmien ympäriltä.."

Vitsa sulle, palkka mulle...

 Annoin tytöille luvan virpoa ja sain käteeni suoran tikun, josta kolme pajunkissaa on varissut pois ja jota koristaa kolme pienehköä koristetta. Mieleni teki antaa vitsa takaisin ja pyytää tulemaan uudestaan OIKEAN vitsan kanssa, mutta en kehtaa ja annan tytöille suklaamunat, kun ei ole muutakaan annettavaa.

Kaikki neljä kauniisti koristeltua virpomistikkua

 Päivän edetessä ovikellomme soi vielä kolmesti. Vitsat ovat samaa luokkaa kuin ensimmäinen, mutta jälkimmäisissä oli jopa muutama sulka ja pari kissanpalleroa! Puvustukset vaihteli, osalla oli vähän paremmat vaatteet ja osalla ei ollut sitä vähääkään mitä ekoilla virpojilla oli. Harmitti kuitenkin, ettei kenestäkään virpojasta tullut VAU-oloa.
 Ehkä ärsyttävin tilanne oli se, kun viimeiset virpojat tuli. Ovella seisoi kuusi lasta heiluttaen sitä yhtä tikkua ja kaiken huippuna yksi heistä oli käynyt ovellamme jo aiemmin. Onneksi jäljellä oli enää vain viisi suklaamunaa, ei saanut ahne virpoja meiltä toista namia. Olin ehkä ilkeä täti, minkäs sille voi..

 Odotan jo ensi vuotta: pääsen kai pojun kanssa virpomaan! Kunnon vermeet päälle (myös minulle!!), kunnolla koristellut oksat... Jos ei kerta lähimaastosta löydy tämän parempia pajuja, niin pitää ajaa jonnekkin vähän kauemmas etsimään täydellisiä vitsa-aineksia. Aion osallistua pojun virpomisvalmisteluihin niin, että itse antaisin virpomapalkkaa mielelläni jos joku tulisi ovelleni virpomaan sen näköisenä ja hyvin koristelluin haaraisin virpomavitsoin.

 Olisin halunnut laittaa tähän vielä kuvan vuosien takaa itsestäni virpomisvermeissä, mutta sellaista ei tähän hätään nyt löytynyt. Harmi!

Eräs ruokailu

 Jes! Äiti pyysi syömään! "Kato!" sanon äidille ja kävelen hänen ja syöttötuolin luo. Äiti nostaa minut tuoliini, se on valkoinen. Siinä on kiva tarjotin edessä, tykkään läpsyttää käsiäni siihen ja joskus äitikin läpsyttää sitä kanssani, se on kivaa ja minua naurattaa! "Naps", äiti laittoi turvavyöni kiinni. En tiedä miksi se on siinä, mutta minua kiinnostaa vyön lukko kovasti. Ainiin nyt pitää nojata eteenpäin kun äiti laittaa viltin selkäni taakse, hän sanoi että se on siellä siksi etten nostaisi jalkoja pöydälle, en ymmärrä miksei jalkoja saisi nostella. "Pappu!" (=ruokalappu), osaan ihan itse jo laittaa tämän, äidin pitää enää laittaa se kiinni, olenpa minä taitava!

 Eiku ainiin, tää olikin tää juttu! EIJEIII! En halua suuhuni mitään!?! "aitoo, aitoo!!!" haluan mieluummin maitoa! Kiemurtelen ja pyörin tuolissani niin paljon kuin vaan kykenen, potkin ja heiluttelen käsiäni, en TAHDO ruokaa! Hei! Mitä tämä on, jotain joutui suuhuni! Hmm, mumsmums, tämä onkin hyvää "namnam!" Avaan suuni että äiti antaisi lisää tuota herkkuruokaa.

 Äääh, kyllästyttää jo toi ruoka, eeeii en enää halua... Oho! Äiti toi mulle oman lusikan, lyön sillä pöytää ja tökin ruokaa lautasellani, "oho pippu". Kato äiti, jotain meni lattiallekin. Mitähän äiti sanoo jos osoitan häntä lusikallani, huiiii sanoo äiti, minua naurattaa ja teen saman uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, onpa hauskaa! Taas tuli jano: "aitoo, aitoo". Maito on hyvää, osaan jo juoda ihan itse. Välillä on kiva myös purskuttaa, äiti ei jostain syystä pidä siitä, mikähän silläkin on...?

 Tsukutsukutsukutsuku! Äiti sanoo että juna tulee. Avaan suuni ja äiti sanoo tuut tuut! Äiti on höpsö, väittää lusikkaa välillä autoksi, lentokoneeksi, junaksi ja ties miksi, pitäisihän hänen tietää että se on lusikka eikä mikään muu.

 Välillä äiti näyttää kännykästään videoita, niissä olen minä leikkimässä, touhuamassa ja juttelemassa. On kivaa katsoa omia kommelluksia.Videoita katsellessa minua ei haittaa yhtään se, että äiti lusikoi suuhuni ruokaa. Ehkä pitäisi kiukutella useammin, että saisin katsella videoita tai leikkiä kivoilla leluilla. "Brrmmm" sanoo auto, kun kuljetan sitä tuolini tarjotinta pitkin. Kirjoissa on kivoja kuvia, katselen niitäkin mielelläni. "Aitoo, aitoo." Joskus äiti antaa minulle palikoita, niistä on kiva tehdä torneja joita voi kaataa, huiiii! Oho "pippu", nyt osa palikoista meni lattialle, onneksi äiti aina nostaa ne minulle.

 "Kiito", eiköhän tää äiti alkais jo riittää, haluaisin mennä leikkimään palloilla.. Äitikin sanoo kiitos ja avaa ruokalappuni, otan sen itse pois ja sanon vielä varmuuden vuoksi "kiito". Sitten äiti avaa vyön, koetan itse laittaa sen takaisin kiinni, en ihan osaa vielä sitä. Pääsen vihdoin pois syöttötuolista ja äiti menee keittiöön, kuulen kun hän ravistaa pastillipurkkia, kiiruhdan hänen luokseen ja saan pastillin jälkiruoaksi "namnam!!"

Hyvän päivän ilta!

 Tänään on ollut hyvä päivä! Koti tuoksuu puhtaalta, uusi pyykkikone on pöyrittänyt hiljaisesti pyykit puhtaiksi ja uudet verhot tuovat vähän keväisempää tunnelmaa kotiin!
Mies ja poika nukkuu, koti on siis hiljainen. Vain kellon tikitys ja tietokoneen hurina pitää enää meteliä. Nautinnollista!
 Itse asiassa koko tämä viikko on ollut varsin miellyttävä! Kauniit säät, mukavat vieraat ja kaikenlaisia mukavia hetkiä ja kohtaamisia! En voi valittaa.
 Ainoa harmitustapahtuma oli kun kehtasin kysyä naapurilta, oliko hänen koiranpentunsa kakkinut keskelle pihaa. Naapuri suuttui ja käytiin sanaharkkaa.. Muutamaa päivää myöhemmin samainen naapuri onneksi kävi pahoittelemassa suuttumustaan ja juteltiin sen jälkeen niitä näitä (mm. pohdittiin yhdessä kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan keskelle pihaa). Koiranpentu ja poika tutustuivat toisiinsa, "koia!! Puh puh!" poika sanoi, pentu haukahti, nuolaisi pojan varpaita ja poika nauraa kihersi.
Onnea on hyvä naapurisuhde. Saa nähdä kuinka kauan se on hyvä... Kuulemma on vähän haastava tapaus tämä kyseinen naapuri.

Turbaani

Näin turbaanin.
Siinä oli myös mies ja silta.
Autot menivät.
Jos joku olisi nähnyt.
Naurua.
Joten menin kouluun.
Kuulin.
Nainen käveli eikä kukaan tullut.
Ohi meni.
Kiire?
"Olisit tullut aikaisemmin!"
Häiriköintiä.
Ilman reppua kulkee.
Matka.
Kukaan ei kysy.
Poika tulee.
"Ei ole!"
Se saattoi olla kiemura.
Kaksikin?
Jäin avoimeksi.
Minä.
Kuka muukaan.
(17.05.2007)

Lueskelin vanhaa blogiani, jota kirjoitin 2006-2007. Löytyi mahtavia oivalluksia ja hauskoja kommelluksia! Kaikkea mitä elämä silloin piti sisällään! Blogia lukiessani palasin hetkittäin siihen aikaan, on vähän nostalginen olo nyt, miten onkaan ollut nuori ja huoleton ja kuitenkin niin täynnä huolia!?
Nyt kuusi vuotta myöhemmin olen naimisissa ihanan mieheni kanssa ja meillä on aivan mielettömän suloinen poika ja elämä on ihan hyvin raiteillaan. Mitä muuta tässä tarvitseekaan? (Sen koiranko? Sen jota halusin jo 2006? Heh, ollaan kyllä puhuttu aiheesta, muttei vielä ole sen aika.)

Alku

 

"Huiiiiii!"

Tästä se lähtee, samalla tavalla kuin pallo jota heitetään. Ensimmäiset sanat tuntuu ylivoimaisilta ja vääriltä, vaikkei mitään väärää edes ole. Itsehän minä tätä kirjoitan, joten minun pitäisi itse päättää ja tietää mikä on oikeaa kerrottavaa ja mikä ei. Eikö niin?

Kuvan pieni poika heittää palloa mielellään, heittelisi varmaan koko ajan jos vain olisi joku joka jaksaisi heittää aina takaisin. Sitten kun ei löydy heittäjiä, niin poju omaksi ilokseen heittelee leluja ja muuta tavaraa portaisiin, äidin ja isän einiin riemuksi..

"Oho, pippu!"