Virvon varvon..

 Kun olin lapsi, pidin kovasti virpomisesta! Ensin etsimme kaikkein haaraisimmat ja kissaisimmat oksat, sitten kulutimme monta pakettia höyheniä, silkkipaperia ja lahjanarua, teimme kukkasia, rusetteja ja paperihaitareita eri värisistä papereista. Jokaiseen oksaan laitoimme monen monta koristetta ja kaikki valmiit virpomisvitsat oli värikkäitä ja koristeiden peitossa.
Pukeutumiseen saimme apua äidiltä, olimme lähes aina noitia, mekkoinemme, huiveinemme, maalattuine pisaminemme ja punaposkinemme. Meillä oli luudat ja noitien kahvipannut, joihin keräsimme virpomisesta saadut palkat. 

 Nykyään odotan innolla palmusunnuntaita ja virpojia! Päivä tuo minulle hyviä muistoja mieleen! Mutta ne tämän päivän virpojat... Huhhuh! Ensimmäisenä ovikelloamme soittaa kaksi tyttöä, molemmilla on normaalit ulkovaatteet päällä ja naamaan mustalla piirretyt viikset (kolme viiksikarvaa molemmilla poskilla). Vanhemmalla tytöllä on päässään valkoinen karvahattu, josta minun olisi pitänyt tulkita että "mä oon pupu! Mulla on nää korvatki!" Nuoremmalla tytöllä ei ole mitään, mistä voisin päätellä hänen roolihahmonsa. "Toi on kissa!" valistaa vanhempi tyttö. Nuorempi siihen "mulla on toi kissanaamari", osoittaa karkkikorissa olevaa naamaria. Utelen miksei se ole päässä tai vaikka otsalla, saan kainon päänpudistuksen ja "se hiertää tosta silmien ympäriltä.."

Vitsa sulle, palkka mulle...

 Annoin tytöille luvan virpoa ja sain käteeni suoran tikun, josta kolme pajunkissaa on varissut pois ja jota koristaa kolme pienehköä koristetta. Mieleni teki antaa vitsa takaisin ja pyytää tulemaan uudestaan OIKEAN vitsan kanssa, mutta en kehtaa ja annan tytöille suklaamunat, kun ei ole muutakaan annettavaa.

Kaikki neljä kauniisti koristeltua virpomistikkua

 Päivän edetessä ovikellomme soi vielä kolmesti. Vitsat ovat samaa luokkaa kuin ensimmäinen, mutta jälkimmäisissä oli jopa muutama sulka ja pari kissanpalleroa! Puvustukset vaihteli, osalla oli vähän paremmat vaatteet ja osalla ei ollut sitä vähääkään mitä ekoilla virpojilla oli. Harmitti kuitenkin, ettei kenestäkään virpojasta tullut VAU-oloa.
 Ehkä ärsyttävin tilanne oli se, kun viimeiset virpojat tuli. Ovella seisoi kuusi lasta heiluttaen sitä yhtä tikkua ja kaiken huippuna yksi heistä oli käynyt ovellamme jo aiemmin. Onneksi jäljellä oli enää vain viisi suklaamunaa, ei saanut ahne virpoja meiltä toista namia. Olin ehkä ilkeä täti, minkäs sille voi..

 Odotan jo ensi vuotta: pääsen kai pojun kanssa virpomaan! Kunnon vermeet päälle (myös minulle!!), kunnolla koristellut oksat... Jos ei kerta lähimaastosta löydy tämän parempia pajuja, niin pitää ajaa jonnekkin vähän kauemmas etsimään täydellisiä vitsa-aineksia. Aion osallistua pojun virpomisvalmisteluihin niin, että itse antaisin virpomapalkkaa mielelläni jos joku tulisi ovelleni virpomaan sen näköisenä ja hyvin koristelluin haaraisin virpomavitsoin.

 Olisin halunnut laittaa tähän vielä kuvan vuosien takaa itsestäni virpomisvermeissä, mutta sellaista ei tähän hätään nyt löytynyt. Harmi!